Ihanaa Suomen kansa.
Jännittävää kyllä, soijapuuro oli oikein hyvää. Kaikista ennakko-odotuksista poiketen. Laitoin vielä lisää soijamaitoa siihen sekaan. Illemmalla menin laittamaan soijamaitoa muroihin...virhe. Oppia ikä kaikki.
Tänään aterioin lounaalla tädin kustannuksella paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Ihan sellaisessa oikeassa, jossa on valkeat pöytäliinat ja joissa ei normaalisti käydä (kuka maksaa lounaasta seitsemän ja puoli euroa, kun voi maksaa kaksi ja puoli euroa?). Listalla oli tänään jonkin sortin kanaa, tuorejuustolla täytettyä sisäfilettä (mmm) ja...kesäkurpitsakeittoa.
Ensinnäkään en edes tiedä, miltä kesäkurpitsa näyttää. (Yleissivistykseni on kyllä aivan normaalilla tasolla, mutta kai nyt pari aukkoa tiedoissa sallitaan.) Pikainen googletus korjasi asian, voi näitä nykyteknologian ihmeitä. Toisekseen, aiemmin olisin taatusti ottanut pihvin ja lähinnä nauranut perin epäilyttävälle kurpitsasopalle, kuten naapurin tuttu taksimieskin teki, kun hänen pöytäänsä istahdimme lounastamaan.
No, en tällä kertaa. Hillitsin itseni tyylikkäästi, vaikka tunsin omituista vetoa naapurilautasten pihvejä kohtaan, ja kauhoin kuppiin kesäkurpitsakeittoa. Pohjallisen vain.
Ja hyvä, että kauhoin. Soppahan oli oikein maukasta, kun ei vaan ryystänyt sitä liikaa. Ei mitään koulun kesäkeiton kaltaista. Lohdutukseksi sain vielä samaan hintaan lautasellisen perunamuussia, jonka kanssa tarjoiltiin höyrytettyjä vihanneksia - juuri niitä, joihin en olisi aiemmin vilkaissutkaan. Ja makoisaa oli. Ihme kyllä. Poistuin ravintelista kummissani. Näinkö hyvin tämä voi mennä?
Aamulla olin syönyt ruisleipää, nektariinin, banaanin ja leppoisan kupposen teetä. Viikko sitten aamupalani olisi koostunut kolmesta asiasta: muroista, kahvista ja hapankorpusta. Aina. Ne tekee jo niin rutiinilla, että vaikka kello soisi ennen viittä, saan kyseiset elintarvikkeet naamaani täysin autopilotilla puoliunessa ja noin kymmenessä minuutissa. Jostain syystä jaksoin nyt kiinnittää huomiota siihen, mitä söin, ja nähdä vaivaa syömisteni eteen. Voitelin oikein leivän ja laitoin sen päälle kurkkua ja tomaattia (yleensä aamulla täysin mahdotonta). Mitä tämä nyt on? Olin oikein onnellinen ja ajattelin syvällisiä, onnellisia asioita ainakin siihen saakka, kunnes rakas koiramme teki tarpeensa kodinhoitohuoneeseen ja minä talon ainoana vartijana sain kunnian ne kiroillen sieltä putsata.
Ja vaikka minulla on lupa juoda ruhtinaallinen yksi kuppi kahvia päivässä, olen alkanut tuntea melkoista ahdistusta, kun minulle kyseistä litkua tarjotaan. Samaa ahdistusta koen jauhelihaa kohtaan. Ja nyt on vasta kolmas kasvissyöntipäiväni. Tiedä mistä tämä sitten johtuu.
Huomenna palataankin takaisin opiskelijaboksiin ja katsotaan, miten kolme karnivooria kämppistäni suhtautuvat uuteen lihavihaani. Jeespoks.
PS. Tunnustan, erehdyin syömään pinaatti-kalapihvejä. Ups. Lähinnä siksi, että täti kutsui niitä "pinaattipihveiksi" ja piilotti ne paahtoleivän väliin, se ovela kettu. Kaikki oli hyvin, kunnes maistoin niitä. (Hyviä kyllä olivat...ja söin ne silti) Ihan totta ihmiset, vähän tarkkuutta tähän ruokien määrittelyyn!
